Rautakolmio

Yllätyin eilen iloisesti, kun sain tekstiviestillä postin saapumisilmoituksen. Olin nimittäin ollut siinä käsityksessä, että tilaamani uutuuskirja, Leena Lehtolaisen Rautakolmio, postitetaan minulle perjantaina, mutta nyt se siis olikin jo käsissäni aikaisemmin kuin luulinkaan. Kirja saapui kyllä niin täydelliseen ajankohtaan kuin vain mahdollista. Takana raskas työviikko, edessä sateinen, syksymäinen perjantai-ilta, ja vielä hetki aikaa lukemiseen ennen kuin yleisurheilun MM-kisat alkaisivat. Joten yhdeltä istumalta luin 352-sivuisen teoksen läpi, vaikka väsymys meinasikin painaa silmät kiinni.

Rautakolmio jatkaa Lehtolaisen Maria Kallio -sarjaa. Olen lukenut kaikki muutkin sarjan kirjat, joten tähän teokseen oli aika kovat ennakko-odotukset. Täytyy sanoa, että en pitänyt kirjasta yhtä paljon kuin aiemmista Lehtolaisen romaaneista, sillä koko ajan tuntui, että siitä puuttui "sitä jotain". Kun kyseessä on kirja, joka on juuri ilmestynyt, ja jota useimmat eivät ole vielä lukeneet, niin en halua paljastaa liikaa kirjan tapahtumia. Totean vain, että mielestäni juoni oli aika lailla ennalta-arvattava, ja siinä oli paljon irrallisia ja turhia yksityiskohtia, jotka olisi voinut jättää poiskin, kuten esimerkiksi Iidan matkustus Provencesta Hampuriin ja siihen liittyvä matkapuhelinsekoilu. Myöskin Marian hahmo oli minulle pettymys. Monta kertaa ajattelin, ettei Maria voisi toimia näin, koska hän on kypsä ja kokenut poliisi, ja oppinut varmasti aiemmin tekemistään virheistä.

Tuntui siltä, että kirja oli hutaisemalla kokoonkasattu. Viis hyvästä tekstistä, kun myyhän se kuitenkin... Asiavirheiden (esimerkiksi Kelan maksamaan elatustukeen liittyvät virheet) lisäksi teoksen tekstiä ei ilmeisesti oltu oikoluettu kovin huolellisesti. Esimerkkinä virke "Hän oli minua päätä pitempi, lyhyt musta tukka oli vedetty geelin avulla päätä myöten, mustat ripset ja kulmakarvat sekä ruskeat hiukset saivat hänet näyttämään eksoottiselta." (kursivoinnit minun)

Teosta lukiessani mietin, että olisikohan Maria Kallion tarina kohta lopussa. Mielenkiintoisempaa olisi lukea vaikkapa nuoren konstaapelin Jenna Strömin tarinaa. Toki tämä kirja kannattaa lukea, jos pitää Lehtolaisen muista romaaneista. Ei vain kannata odottaa liikaa, ettei pety.

Ihana herra Darcy

Tutustuin Alexandra Potterin kirjoihin, kun löysin eurolla Lönnrotinkadun kierrätyskeskuksesta Helsingistä hänen pokkarinsa Don't You Forget About Me. Se oli oikein mukavaa ja rentouttavaa lomaluettavaa. Kirjan ansiosta sain myös tietää, että Potter on kirjoittanut teoksen nimeltä Me and Mr Darcy. Ajattelin, että sekin voisi olla hauskaa luettavaa, koska pidän hömppäkirjojen lisäksi myös Jane Austenin teoksista. Joten ei muuta kuin tilausta nettikauppaan. Saatuani kirjan käsiini kävin lukemassa etukäteen muiden arvioita teoksesta. Hieman yllätyin, että palaute oli pääosin negatiivista. Lukijat valittivat muun muassa siitä, että päähenkilö ei ole uskottava, että Potter englantilaisena kuvaa amerikkalaisia liian stereotyyppisesti, ja että teoksen Darcy ei ole "se oikea Darcy".

En ole englantilainen enkä amerikkalainen, joten ehkä siksi minua eivät häirinneet stereotypiat. Muutenkin pidin kirjasta todella paljon. Päähenkilö, amerikkalainen kirjakaupan johtaja Emily, on mielestäni hauska ja realistinen hahmo. Darcy taas... no, kuten kirjassakin todetaan: on Jane Austen -faneja ja sitten on Jane Austen - faneja. Joten voi olla, että joku täysin Jane Austenin ja Darcyn lumoissa oleva lukija ei ehkä pidä Potterin romaanista yhtä paljon kuin minä. Minulle kirja oli rentouttavaa ajanviihdettä, joka auttoi palautumaan rankoista työpäivistä ja tarjosi hetkellisen paon todellisuudesta.

Kirja kertoo siis amerikkalaisesta Emilystä, joka matkustaa Englantiin Jane Austen -fanien kiertomatkalle. Muut osanottajat ovat vanhoja naisia, mutta bussiin mahtuu mukaan myös nuori toimittaja Spike, joka tekee artikkelia siitä, miksi naiset rakastavat Darcya niin paljon. Luonnollisesti Emilyn ja Spiken suhteen kehittyminen menee aika lailla samojen kaavojen mukaan kuin Elizabethin ja Darcyn suhde Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Lisäksi Emily tapaa oikean Fitzwilliam Darcyn, jonka seurassa vietetyt hetket auttavat häntä tajuamaan, että Darcy on vain unelma, mutta todellisuudessa hänen kaltaisensa miehen kanssa olisi mahdotonta elää.

Suosittelen kirjaa Jane Austenista pitäville kirjallisuuden ystäville, jotka eivät suhtaudu kirjoihin liian vakavasti. Luulen myös, että oma lukukokemukseni oli näin positiivinen sen vuoksi, että etukäteen en odottanut kirjalta yhtään mitään romaanin saaman murskakritiikin vuoksi.