Kauniit ja rohkeat 1800-luvun tyyliin

Naamion takana on kokoelma Louisa M. Alcottin kertomuksia, jotka hän on alun perin kirjoittanut salanimellä lehtiin. Nämä tarinat antavat kirjaiijasta varsin erilaisen kuvan kuin sovinnaiset ja viattomat tyttökirjat. Täytyy sanoa, että lukiessa tuli ikävä Pikku naisia ja muita Alcottin romaaneja, sillä lehtiin kirjoitetut tarinat vaikuttavat kiireessä rahan vuoksi kyhätyiltä sutaisuilta. Toisaalta ymmärrän, että Alcottin on toimeentulon turvaamiseksi täytynyt tehdä muutakin kuin kirjoittaa kunnollisia romaaneja. Harva taitaa nykyäänkään elää pelkällä romaanien kirjoittamisella tai muulla taiteella.

Suurimman osan teoksesta vie pienoisromaani Naamion takana. Teoksen suomentajan Inkeri Koskisen mukaan kyseessä on parodia Charlotte Brontën Kotiopettajatteren romaanista. Valitettavasti en ole kyseistä romaania lukenut, joten en osaa sanoa, miten hyvin parodia oli onnistunut. Joka tapauksessa Naamion takana toi mieleen nykyiset saippuasarjat juonitteluineen ja pinnallisine henkilöhahmoineen. Valitettavasti täytyy sanoa, että kyseinen kertomus oli tämän kokoelman paras tarina. Muut olivat niin ala-arvoisen heikkotasoista tekstiä, että tuskinpa kyseisiä novelleja olisi edes suomennettu, ellei niiden kirjoittaja olisi ollut Louisa M. Alcott.

Toisena kertomuksena kirjassa on Bianca, joka on Louisan ja hänen sisarensa Annan esittämä ooppera/näytelmä, jonka tapahtumat ovat ylitsepursuavan melodramaattisen traagisia. Teksti on juuri sellaista kuin romanttisen teinitytön sepustuksen voi vain kuvitella olevan. Onneksi Biancan tarina oli varsin lyhyt, joten en ehtinyt pitkästyä sitä lukiessani.

Seuraavana vuorossa on novelli Hengenvaarallista huvia, joka oli tekstin tasosta huolimatta ehkä mielenkiintoisin tarina. En olisi uskonut, että tyttökirjailijan kynästä syntyy tekstiä, jossa kuvaillaan yksityiskohtaisesti huumeidenkäytön paitsi negatiivisia, myös positiivisia vaikutuksia. Tarina oli virkistävä poikkeus unettavan tylsässä kokoelmassa. Mietin, että näinköhän tällaista tarinaa nykypäivänä edes julkaistaisiin - ei ainakaan ilman isoja lööppejä.

Kaksi viimeistä kertomusta, Honorin perintö sekä Silmäpari, eli modernia magiaa olivat tylsiä ja mielenkiinnottomia. Olisin luultavasti jättänyt ne lukematta, ellen olisi päättänyt, että nyt luen tämän kirjan kokonaan. Helpotuksen huokaus pääsi, kun sain viimein sulkea kirjan kannet.

Lopuksi on pakko tunnustaa, että en ihan ole onnistunut noudattamaan kirjaston kirjojen lainauslakkoa, mutta kirjoja en edelleenkään ole ostanut. Tosin tietokoneella on muistilappu, jossa on lista kirjoista, jotka aion ostaa heti kun ostolakkoni loppuu.

Melkein kesken jäänyt kirja

Olen ollut nyt ostamatta ja lainaamatta kirjoja kolmisen viikkoa. Yhden kirjan olen hyllystäni saanut tänä aikana luettua. Karin Fossumin romaani Murtuma löytyy hyllystäni ruotsiksi luultavasti siksi, että alun perin norjankielisen kirjan ruotsinkielinen versio on ilmestynyt suomennosta aiemmin, ja olen aikonut lukenut kirjan heti kun vain mahdollista. Jostain syystä (= ostan liikaa kirjoja) en ole kuitenkaan lukenut kirjaa ennen kuin nyt.

Ajattelin romaanin olevan dekkari, mutta sitä se ei ole, vaikka jännittävä ja tunteita nostattava se ehdottomasti on. Murtuma kertoo museossa työskentelevästä Alvar Eidestä, jonka elämä mullistuu, kun hän eräänä päivänä tarjoaa kupin kahvia museoon lämmittelemään tulleelle narkomaanitytölle. Tyttö käyttää häpeilemättä hyväkseen Alvarin kiltteyttä, naiviutta ja kyvyttömyyttä sanoa ei. Vaikka Alvar on varovainen, harkitseva ja kenties tylsää ja rutiininomaista elämää viettävä, hän on henkilöhahmona mielenkiintoinen ja tunteita herättävä. Ensin olin surullinen hänen puolestaan. Sitten vihasin häntä, kun hän ei saanut karistettua tyttöä elämästään. Teki mieli ravistella häntä, tai ainakin heittää kirja seinään. Monta kertaa Alvar ärsytti minua niin paljon, että melkein jätin kirjan kesken. Lopulta annoin hänelle anteeksi, kun tajusin, että näin Alvarin elämän kuului mennäkin. Alvar tarvitsi elämäänsä dramatiikkaa, eräänlaisen murtuman, että hän pystyi muuttumaan ja kasvamaan ihmisenä.

Alvarin tarina alkaa siitä, kun hän ilmestyy tarinan kertojalle, ja vaatii saada tarinansa kerrotuksi. Kertoja ja Alvar käyvätkin tarinan edetessä keskusteluja paitsi Alvarista, myös kirjailijasta ja hänen elämästään. Aluksi koin kertojan kanssa käydyt keskustelut turhiksi, sillä olisin halunnut vain lukea, miten Alvar selviytyy elämästään muuttuneessa tilanteessa. Kertojaosuudet olivat toinen syy siihen, että harkitsin lukemisen lopettamista. Sitten keskustelut alkoivat kiinnostaa, kun aloin miettiä niiden syvällisempää merkitystä. Alvarin ja kertojan keskustelut olivat kuin kenen tahansa ihmisen rukous luojalleen, toive siitä, että saisi voimia elämänsä muuttamiseen ja itsensä hyväksymiseen.

En ollut pitkään aikaan lukenut mitään ruotsiksi, joten yllätyin siitä, miten laaja passiivinen sanavarasto minulla on. Seuraavaksi haluan kuitenkin lukea suomenkielisen kirjan, koska ruotsiksi luen huomattavasti hitaammin kuin suomeksi tai englanniksi. Kun vain osaisin päättää, minkä kirjan valitsen seuraavaksi lukemattomien kirjojen hyllystäni...

Kirjakuulumisia

Blogi on ollut hiljainen ihan liian kauan, mutta ei vain ole ollut sopivaa hetkeä kirjoittamiselle. Työnteon lisäksi olen ollut sairaana ja kesälomalla, joten olen kyllä ehtinyt lukea kirjoja, mutta yksikään lukemistani kirjoista ei ole ollut sellainen, että olisin halunnut kirjoittaa siitä blogissani. Joten tämä postaus on siitä erilainen, että en tässä arvioi yhtään kirjaa, vaan höpisen yleisesti kirjoista.

Äskettäin sain päätökseen kirjahyllyjen siivousurakan. Pyyhin pölyt kirjahyllyistä ja tomutin pölyisimmät kirjat. Samalla tuli tehtyä tilaa uudelle kirjahyllylle, jonka aion käydä ostamassa viikon päästä. Lisätila on tarpeen, kun jostain kumman syystä kirjat tuppaavat lisääntymään, vaikka aina silloin tällöin raatsinkin luopua osasta kirjoja. Nyt olisi poistoon lähdössä toistakymmentä kirjaa, kun vain saisin aikaiseksi raahata ne parin kilometrin päähän kirjaston vaihtohyllyyn.

Huomasin hyllyjä siivotessa, että minulla on aivan mielettömästi kirjoja, joita en ole koskaan lukenut, ja joiden olemassaolonkin olen täysin unohtanut. Sen vuoksi päätin, että lokakuussa en osta yhtään kirjaa, enkä myöskään lainaa kirjastosta kirjoja, vaan luen noita hyllyihin unohtuneita teoksia. Näistä kirjoista voisin sitten vaikka kirjoitellakin tänne blogiini.

Rautakolmio

Yllätyin eilen iloisesti, kun sain tekstiviestillä postin saapumisilmoituksen. Olin nimittäin ollut siinä käsityksessä, että tilaamani uutuuskirja, Leena Lehtolaisen Rautakolmio, postitetaan minulle perjantaina, mutta nyt se siis olikin jo käsissäni aikaisemmin kuin luulinkaan. Kirja saapui kyllä niin täydelliseen ajankohtaan kuin vain mahdollista. Takana raskas työviikko, edessä sateinen, syksymäinen perjantai-ilta, ja vielä hetki aikaa lukemiseen ennen kuin yleisurheilun MM-kisat alkaisivat. Joten yhdeltä istumalta luin 352-sivuisen teoksen läpi, vaikka väsymys meinasikin painaa silmät kiinni.

Rautakolmio jatkaa Lehtolaisen Maria Kallio -sarjaa. Olen lukenut kaikki muutkin sarjan kirjat, joten tähän teokseen oli aika kovat ennakko-odotukset. Täytyy sanoa, että en pitänyt kirjasta yhtä paljon kuin aiemmista Lehtolaisen romaaneista, sillä koko ajan tuntui, että siitä puuttui "sitä jotain". Kun kyseessä on kirja, joka on juuri ilmestynyt, ja jota useimmat eivät ole vielä lukeneet, niin en halua paljastaa liikaa kirjan tapahtumia. Totean vain, että mielestäni juoni oli aika lailla ennalta-arvattava, ja siinä oli paljon irrallisia ja turhia yksityiskohtia, jotka olisi voinut jättää poiskin, kuten esimerkiksi Iidan matkustus Provencesta Hampuriin ja siihen liittyvä matkapuhelinsekoilu. Myöskin Marian hahmo oli minulle pettymys. Monta kertaa ajattelin, ettei Maria voisi toimia näin, koska hän on kypsä ja kokenut poliisi, ja oppinut varmasti aiemmin tekemistään virheistä.

Tuntui siltä, että kirja oli hutaisemalla kokoonkasattu. Viis hyvästä tekstistä, kun myyhän se kuitenkin... Asiavirheiden (esimerkiksi Kelan maksamaan elatustukeen liittyvät virheet) lisäksi teoksen tekstiä ei ilmeisesti oltu oikoluettu kovin huolellisesti. Esimerkkinä virke "Hän oli minua päätä pitempi, lyhyt musta tukka oli vedetty geelin avulla päätä myöten, mustat ripset ja kulmakarvat sekä ruskeat hiukset saivat hänet näyttämään eksoottiselta." (kursivoinnit minun)

Teosta lukiessani mietin, että olisikohan Maria Kallion tarina kohta lopussa. Mielenkiintoisempaa olisi lukea vaikkapa nuoren konstaapelin Jenna Strömin tarinaa. Toki tämä kirja kannattaa lukea, jos pitää Lehtolaisen muista romaaneista. Ei vain kannata odottaa liikaa, ettei pety.

Ihana herra Darcy

Tutustuin Alexandra Potterin kirjoihin, kun löysin eurolla Lönnrotinkadun kierrätyskeskuksesta Helsingistä hänen pokkarinsa Don't You Forget About Me. Se oli oikein mukavaa ja rentouttavaa lomaluettavaa. Kirjan ansiosta sain myös tietää, että Potter on kirjoittanut teoksen nimeltä Me and Mr Darcy. Ajattelin, että sekin voisi olla hauskaa luettavaa, koska pidän hömppäkirjojen lisäksi myös Jane Austenin teoksista. Joten ei muuta kuin tilausta nettikauppaan. Saatuani kirjan käsiini kävin lukemassa etukäteen muiden arvioita teoksesta. Hieman yllätyin, että palaute oli pääosin negatiivista. Lukijat valittivat muun muassa siitä, että päähenkilö ei ole uskottava, että Potter englantilaisena kuvaa amerikkalaisia liian stereotyyppisesti, ja että teoksen Darcy ei ole "se oikea Darcy".

En ole englantilainen enkä amerikkalainen, joten ehkä siksi minua eivät häirinneet stereotypiat. Muutenkin pidin kirjasta todella paljon. Päähenkilö, amerikkalainen kirjakaupan johtaja Emily, on mielestäni hauska ja realistinen hahmo. Darcy taas... no, kuten kirjassakin todetaan: on Jane Austen -faneja ja sitten on Jane Austen - faneja. Joten voi olla, että joku täysin Jane Austenin ja Darcyn lumoissa oleva lukija ei ehkä pidä Potterin romaanista yhtä paljon kuin minä. Minulle kirja oli rentouttavaa ajanviihdettä, joka auttoi palautumaan rankoista työpäivistä ja tarjosi hetkellisen paon todellisuudesta.

Kirja kertoo siis amerikkalaisesta Emilystä, joka matkustaa Englantiin Jane Austen -fanien kiertomatkalle. Muut osanottajat ovat vanhoja naisia, mutta bussiin mahtuu mukaan myös nuori toimittaja Spike, joka tekee artikkelia siitä, miksi naiset rakastavat Darcya niin paljon. Luonnollisesti Emilyn ja Spiken suhteen kehittyminen menee aika lailla samojen kaavojen mukaan kuin Elizabethin ja Darcyn suhde Ylpeydessä ja ennakkoluulossa. Lisäksi Emily tapaa oikean Fitzwilliam Darcyn, jonka seurassa vietetyt hetket auttavat häntä tajuamaan, että Darcy on vain unelma, mutta todellisuudessa hänen kaltaisensa miehen kanssa olisi mahdotonta elää.

Suosittelen kirjaa Jane Austenista pitäville kirjallisuuden ystäville, jotka eivät suhtaudu kirjoihin liian vakavasti. Luulen myös, että oma lukukokemukseni oli näin positiivinen sen vuoksi, että etukäteen en odottanut kirjalta yhtään mitään romaanin saaman murskakritiikin vuoksi.

Keskinkertaisen kirjan kirous

Paula Havasteen kirja Yhden toivon tie tarttui mukaani kirjaston hyllystä, jossa oli juuri palautettuja kirjoja. Pikaisen selailun jälkeen kirja vaikutti kiinnostavalta, joten olin tyytyväinen löytööni. Kuitenkaan kirja ei ollut ihan niin antoisa lukukokemus kuin mitä olin etukäteen ajatellut.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat jatkosodan ja Lapin sodan vaiheille. Tarinaa kerrotaan kahden sisaruksen, Annan ja Oilin, näkökulmasta. Anna on perheellinen maisterin tutkintoa viimeistelevä rouva Etelä-Suomesta, kun taas Oili työskentelee sairaanhoitajana saksalaisten sotasairaalassa Lapissa. Näkökulman vaihtelut toivat edes jotain eloa tekstiin. Muuten koin, että kirja ei anna minulle mitään. En pystynyt samaistumaan päähenkilöihin. Juoni ei ollut erityisen kiinnostava. Annan täydellisyys ja Oilin typeryys ja naivius ärsyttivät niin paljon, että melkein jätin kirjan kesken. Itse asiassa pidin Oilia niin ärsyttävänä päähenkilönä, että olin tyytyväinen siihen, mitä kaikkea hän loppujen lopuksi joutui kokemaan ja kärsimään. Lisäksi minua ärsytti se, että sota-ajasta huolimatta mistään ei tuntunut olevan pula. Vaatteita ja ruokaa riitti, mikä ei minusta tuntunut kovin uskottavalta.

Luin Yhden toivon tien loppuun ainoastaan siksi, että muuten olisin kokenut heittäneeni hukkaan kaiken sen ajan, jonka olin jo käyttänyt kirjan lukemiseen. Kirja ei kuitenkaan ollut niin huono, että se olisi saanut minut nukahtamaan jo parin ensimmäisen sivun jälkeen. Sellaiset teokset jätän suosiolla kesken. Keskinkertaisten kirjojen kohdalla on vaikeampaa tehdä päätöstä, haluaako lukemista jatkaa vaiko ei. Tämän kirjan luin loppuun asti ja hyvä niin, sillä nyt voin sanoa lukeneeni yhden Paula Havasteen teoksen. Toista kertaa tuskin tartun tämän kirjailijan tuotantoon.

Kolme kertaa Kreeta

Kävin kesäkuun alussa viikon reissulla Kreetalla, tarkemmin sanottuna Haniassa/Plataniaksessa. Kun matkalukemiset loppuivat kesken, niin ostin paikallisesta supermarketista Victoria Hislopin romaanin the Island. Oli mukavaa lukea Kreetalle sijoittuvaa kirjaa, vaikkakin tässä teoksessa tapahtumien keskipisteenä on Spinalongan saari, joka sijaitsee ihan eri puolella Kreetaa kuin missä itse vierailin. Kirja kertoo yhden suvun naisten kautta Spinalongan saaresta, jonne kreikkalaiset spitaaliin sairastuneet aikoinaan karkoitettiin. Kirja oli erittäin mielenkiintoinen, ja toivon, että seuraavalla Kreetan reissullani joskus hamassa tulevaisuudessa minulla olisi mahdollisuus vierailla Spinalongallakin. Tämä kirja on suomennettukin, joten sitä suuremmalla syyllä suosittelen kirjaa Kreetasta ja historiasta kiinnostuneille.

Paluumatkalla kotiin piipahdin Akateemisessa kirjakaupassa Helsingissä. Sieltä löysin Leah Flemingin kirjan The Girl Under the Olive Tree. Pakko myöntää, että tuskin olisin ostanut kirjaa, ellen juuri olisi palannut Kreetalta. Onneksi kuitenkin hankin tämän kirjan, koska näistä nyt lukemistani teoksista tämä on ehdottomasti mielenkiintoisin ja mukaansatempaavin. Luulen, että mielipiteeseeni vaikuttaa se, että Flemingin romaanin tapahtumat sijoittuvat sille seudulle, jossa itsekin kävin. Kun luin paikoista, joissa olin vain vähän aikaisemmin vieraillut itse, tuntui siltä, että en olisi Kreetalta pois lähtenytkään.

Romaani kertoo englantilaisesta tytöstä, joka päätyy Ateenan kautta Kreetalle Punaisen Ristin sairaanhoitajaksi. Toisen näkökulman teokseen tuo saksalainen upseeri, ja tietysti päähenkilöiden tiet risteävät. Kuitenkaan romaani ei ole mitään romanttista perushömppää, jossa olisi ennalta-arvattava loppu. Luulen, että luen tämän kirjan vielä joskus uudestaan.

Kolmannen Kreeta-kirjan lukemisen lopetin juuri äsken. Tämäkin on löytö Akateemisesta. Brittiläisen diplomaatin vaimo joutuu toisen maailmansodan pyörteisiin Kreetalla. Ihan luettava kirja, mutta ei edellisten veroinen. Tai sitten olen jo saanut yliannostuksen Kreetaa. Tosin tämäkin kirja onnistui yllättämään minut loppuratkaisullaan, joten lukemisen arvoinen romaani on ehdottomasti kyseessä.