Kauniit ja rohkeat 1800-luvun tyyliin

Naamion takana on kokoelma Louisa M. Alcottin kertomuksia, jotka hän on alun perin kirjoittanut salanimellä lehtiin. Nämä tarinat antavat kirjaiijasta varsin erilaisen kuvan kuin sovinnaiset ja viattomat tyttökirjat. Täytyy sanoa, että lukiessa tuli ikävä Pikku naisia ja muita Alcottin romaaneja, sillä lehtiin kirjoitetut tarinat vaikuttavat kiireessä rahan vuoksi kyhätyiltä sutaisuilta. Toisaalta ymmärrän, että Alcottin on toimeentulon turvaamiseksi täytynyt tehdä muutakin kuin kirjoittaa kunnollisia romaaneja. Harva taitaa nykyäänkään elää pelkällä romaanien kirjoittamisella tai muulla taiteella.

Suurimman osan teoksesta vie pienoisromaani Naamion takana. Teoksen suomentajan Inkeri Koskisen mukaan kyseessä on parodia Charlotte Brontën Kotiopettajatteren romaanista. Valitettavasti en ole kyseistä romaania lukenut, joten en osaa sanoa, miten hyvin parodia oli onnistunut. Joka tapauksessa Naamion takana toi mieleen nykyiset saippuasarjat juonitteluineen ja pinnallisine henkilöhahmoineen. Valitettavasti täytyy sanoa, että kyseinen kertomus oli tämän kokoelman paras tarina. Muut olivat niin ala-arvoisen heikkotasoista tekstiä, että tuskinpa kyseisiä novelleja olisi edes suomennettu, ellei niiden kirjoittaja olisi ollut Louisa M. Alcott.

Toisena kertomuksena kirjassa on Bianca, joka on Louisan ja hänen sisarensa Annan esittämä ooppera/näytelmä, jonka tapahtumat ovat ylitsepursuavan melodramaattisen traagisia. Teksti on juuri sellaista kuin romanttisen teinitytön sepustuksen voi vain kuvitella olevan. Onneksi Biancan tarina oli varsin lyhyt, joten en ehtinyt pitkästyä sitä lukiessani.

Seuraavana vuorossa on novelli Hengenvaarallista huvia, joka oli tekstin tasosta huolimatta ehkä mielenkiintoisin tarina. En olisi uskonut, että tyttökirjailijan kynästä syntyy tekstiä, jossa kuvaillaan yksityiskohtaisesti huumeidenkäytön paitsi negatiivisia, myös positiivisia vaikutuksia. Tarina oli virkistävä poikkeus unettavan tylsässä kokoelmassa. Mietin, että näinköhän tällaista tarinaa nykypäivänä edes julkaistaisiin - ei ainakaan ilman isoja lööppejä.

Kaksi viimeistä kertomusta, Honorin perintö sekä Silmäpari, eli modernia magiaa olivat tylsiä ja mielenkiinnottomia. Olisin luultavasti jättänyt ne lukematta, ellen olisi päättänyt, että nyt luen tämän kirjan kokonaan. Helpotuksen huokaus pääsi, kun sain viimein sulkea kirjan kannet.

Lopuksi on pakko tunnustaa, että en ihan ole onnistunut noudattamaan kirjaston kirjojen lainauslakkoa, mutta kirjoja en edelleenkään ole ostanut. Tosin tietokoneella on muistilappu, jossa on lista kirjoista, jotka aion ostaa heti kun ostolakkoni loppuu.

Melkein kesken jäänyt kirja

Olen ollut nyt ostamatta ja lainaamatta kirjoja kolmisen viikkoa. Yhden kirjan olen hyllystäni saanut tänä aikana luettua. Karin Fossumin romaani Murtuma löytyy hyllystäni ruotsiksi luultavasti siksi, että alun perin norjankielisen kirjan ruotsinkielinen versio on ilmestynyt suomennosta aiemmin, ja olen aikonut lukenut kirjan heti kun vain mahdollista. Jostain syystä (= ostan liikaa kirjoja) en ole kuitenkaan lukenut kirjaa ennen kuin nyt.

Ajattelin romaanin olevan dekkari, mutta sitä se ei ole, vaikka jännittävä ja tunteita nostattava se ehdottomasti on. Murtuma kertoo museossa työskentelevästä Alvar Eidestä, jonka elämä mullistuu, kun hän eräänä päivänä tarjoaa kupin kahvia museoon lämmittelemään tulleelle narkomaanitytölle. Tyttö käyttää häpeilemättä hyväkseen Alvarin kiltteyttä, naiviutta ja kyvyttömyyttä sanoa ei. Vaikka Alvar on varovainen, harkitseva ja kenties tylsää ja rutiininomaista elämää viettävä, hän on henkilöhahmona mielenkiintoinen ja tunteita herättävä. Ensin olin surullinen hänen puolestaan. Sitten vihasin häntä, kun hän ei saanut karistettua tyttöä elämästään. Teki mieli ravistella häntä, tai ainakin heittää kirja seinään. Monta kertaa Alvar ärsytti minua niin paljon, että melkein jätin kirjan kesken. Lopulta annoin hänelle anteeksi, kun tajusin, että näin Alvarin elämän kuului mennäkin. Alvar tarvitsi elämäänsä dramatiikkaa, eräänlaisen murtuman, että hän pystyi muuttumaan ja kasvamaan ihmisenä.

Alvarin tarina alkaa siitä, kun hän ilmestyy tarinan kertojalle, ja vaatii saada tarinansa kerrotuksi. Kertoja ja Alvar käyvätkin tarinan edetessä keskusteluja paitsi Alvarista, myös kirjailijasta ja hänen elämästään. Aluksi koin kertojan kanssa käydyt keskustelut turhiksi, sillä olisin halunnut vain lukea, miten Alvar selviytyy elämästään muuttuneessa tilanteessa. Kertojaosuudet olivat toinen syy siihen, että harkitsin lukemisen lopettamista. Sitten keskustelut alkoivat kiinnostaa, kun aloin miettiä niiden syvällisempää merkitystä. Alvarin ja kertojan keskustelut olivat kuin kenen tahansa ihmisen rukous luojalleen, toive siitä, että saisi voimia elämänsä muuttamiseen ja itsensä hyväksymiseen.

En ollut pitkään aikaan lukenut mitään ruotsiksi, joten yllätyin siitä, miten laaja passiivinen sanavarasto minulla on. Seuraavaksi haluan kuitenkin lukea suomenkielisen kirjan, koska ruotsiksi luen huomattavasti hitaammin kuin suomeksi tai englanniksi. Kun vain osaisin päättää, minkä kirjan valitsen seuraavaksi lukemattomien kirjojen hyllystäni...