Keskinkertaisen kirjan kirous

Paula Havasteen kirja Yhden toivon tie tarttui mukaani kirjaston hyllystä, jossa oli juuri palautettuja kirjoja. Pikaisen selailun jälkeen kirja vaikutti kiinnostavalta, joten olin tyytyväinen löytööni. Kuitenkaan kirja ei ollut ihan niin antoisa lukukokemus kuin mitä olin etukäteen ajatellut.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat jatkosodan ja Lapin sodan vaiheille. Tarinaa kerrotaan kahden sisaruksen, Annan ja Oilin, näkökulmasta. Anna on perheellinen maisterin tutkintoa viimeistelevä rouva Etelä-Suomesta, kun taas Oili työskentelee sairaanhoitajana saksalaisten sotasairaalassa Lapissa. Näkökulman vaihtelut toivat edes jotain eloa tekstiin. Muuten koin, että kirja ei anna minulle mitään. En pystynyt samaistumaan päähenkilöihin. Juoni ei ollut erityisen kiinnostava. Annan täydellisyys ja Oilin typeryys ja naivius ärsyttivät niin paljon, että melkein jätin kirjan kesken. Itse asiassa pidin Oilia niin ärsyttävänä päähenkilönä, että olin tyytyväinen siihen, mitä kaikkea hän loppujen lopuksi joutui kokemaan ja kärsimään. Lisäksi minua ärsytti se, että sota-ajasta huolimatta mistään ei tuntunut olevan pula. Vaatteita ja ruokaa riitti, mikä ei minusta tuntunut kovin uskottavalta.

Luin Yhden toivon tien loppuun ainoastaan siksi, että muuten olisin kokenut heittäneeni hukkaan kaiken sen ajan, jonka olin jo käyttänyt kirjan lukemiseen. Kirja ei kuitenkaan ollut niin huono, että se olisi saanut minut nukahtamaan jo parin ensimmäisen sivun jälkeen. Sellaiset teokset jätän suosiolla kesken. Keskinkertaisten kirjojen kohdalla on vaikeampaa tehdä päätöstä, haluaako lukemista jatkaa vaiko ei. Tämän kirjan luin loppuun asti ja hyvä niin, sillä nyt voin sanoa lukeneeni yhden Paula Havasteen teoksen. Toista kertaa tuskin tartun tämän kirjailijan tuotantoon.

Kolme kertaa Kreeta

Kävin kesäkuun alussa viikon reissulla Kreetalla, tarkemmin sanottuna Haniassa/Plataniaksessa. Kun matkalukemiset loppuivat kesken, niin ostin paikallisesta supermarketista Victoria Hislopin romaanin the Island. Oli mukavaa lukea Kreetalle sijoittuvaa kirjaa, vaikkakin tässä teoksessa tapahtumien keskipisteenä on Spinalongan saari, joka sijaitsee ihan eri puolella Kreetaa kuin missä itse vierailin. Kirja kertoo yhden suvun naisten kautta Spinalongan saaresta, jonne kreikkalaiset spitaaliin sairastuneet aikoinaan karkoitettiin. Kirja oli erittäin mielenkiintoinen, ja toivon, että seuraavalla Kreetan reissullani joskus hamassa tulevaisuudessa minulla olisi mahdollisuus vierailla Spinalongallakin. Tämä kirja on suomennettukin, joten sitä suuremmalla syyllä suosittelen kirjaa Kreetasta ja historiasta kiinnostuneille.

Paluumatkalla kotiin piipahdin Akateemisessa kirjakaupassa Helsingissä. Sieltä löysin Leah Flemingin kirjan The Girl Under the Olive Tree. Pakko myöntää, että tuskin olisin ostanut kirjaa, ellen juuri olisi palannut Kreetalta. Onneksi kuitenkin hankin tämän kirjan, koska näistä nyt lukemistani teoksista tämä on ehdottomasti mielenkiintoisin ja mukaansatempaavin. Luulen, että mielipiteeseeni vaikuttaa se, että Flemingin romaanin tapahtumat sijoittuvat sille seudulle, jossa itsekin kävin. Kun luin paikoista, joissa olin vain vähän aikaisemmin vieraillut itse, tuntui siltä, että en olisi Kreetalta pois lähtenytkään.

Romaani kertoo englantilaisesta tytöstä, joka päätyy Ateenan kautta Kreetalle Punaisen Ristin sairaanhoitajaksi. Toisen näkökulman teokseen tuo saksalainen upseeri, ja tietysti päähenkilöiden tiet risteävät. Kuitenkaan romaani ei ole mitään romanttista perushömppää, jossa olisi ennalta-arvattava loppu. Luulen, että luen tämän kirjan vielä joskus uudestaan.

Kolmannen Kreeta-kirjan lukemisen lopetin juuri äsken. Tämäkin on löytö Akateemisesta. Brittiläisen diplomaatin vaimo joutuu toisen maailmansodan pyörteisiin Kreetalla. Ihan luettava kirja, mutta ei edellisten veroinen. Tai sitten olen jo saanut yliannostuksen Kreetaa. Tosin tämäkin kirja onnistui yllättämään minut loppuratkaisullaan, joten lukemisen arvoinen romaani on ehdottomasti kyseessä.

Yhden yön kirja

Sain eilen ystävältä lainaksi Enni Mustosen Paimentytön. Kuulemma ei ole kiirettä palauttaa kirjaa, joten ajattelin ensin, että luen kun ehdin. Kuitenkin illalla, kun oli viimeinkin hetki aikaa istahtaa hetkeksi sohvalle, päätin aloittaa Paimentytön lukemisen. Minulla ei ollut etukäteen mitään käsitystä kirjasta, joten ennakko-odotukseni olivat, että teksti on samanlaista kaavamaista hömppää kuin muissakin Mustosen romaaneissa. Tiettyjä Mustosen kirjoille tyypillisiä piirteitä löytyi Paimentytöstäkin, mutta jollain tavalla juoni onnistui tempaamaan minut mukaansa, sillä lopetin lukemisen vasta vähän puolenyön jälkeen pettyneenä siihen, että kirja loppui, ja että jatko-osaa pitänee odottaa ainakin vuoden verran.

Erityisesti minua kiehtoi Topeliuksen elämän kuvaaminen palvelusväen näkökulmasta, Jäi sellainen tunne, että haluaisin tutustua Topeliuksen elämään lisää ja lukea esim. elämäkertoja tai kirjallisuustieteellisiä teoksia. Välskärin kertomuksia en usko jaksavani lukea, mutta ei pidä koskaan sanoa ei koskaan!

Parempi aikuisena kuin lapsena

Jos en täysin väärin muista, en koskaan lukenut lapsena Muumipapan urotyöt -kirjaa. Kenties aloitin sen, mutta kyllästyin prameilevaan kieleen ja outoon tyylilajiin aivan kuten Muumipeikko, joka pitää isänsä muistelmateoksen kieltä kummallisena ja hienostelevana.

Ajattelin siis etukäteen, että kyseessä on tylsä kirja. Olin väärässä, sillä Muumipapan urotyöt on varmasti hauskin ja humoristisin kaikista muumikirjoista. Elämäkertakirjallisuuden parodiointi, filosofiset pohdinnat sekä Muumipapan ja hänen ystäviensä monitasoinen matka lapsuudesta aikuisuuteen tekevät kirjasta nautinnollisen lukukokemuksen. Suosittelen tätä kirjaa, kuten kaikkia muitakin muumikirjoja, kaikille lapsenmielisille aikuisille

Kenties juuri tämän kirjan lukeminen antoi alkusysäyksen tälle blogille, jonka tavoitteena on jakaa lukukokemuksiani muille kirjojen ystäville. Ainakin blogini nimi on Muumipapan urotöiden innoittama.

Pakko lainata vielä pätkä tekstiä, joka osui ja upposi:

"En voi kyllin painottaa, miten vaarallista on kun ystävät menevät naimisiin tai ryhtyvät hovikeksijöiksi. Ensin on lainsuojattomien seura, joukko seikkailunhaluisia toveruksia, jotka lähtevät matkaan kun kyllästyvät ja voivat vaeltaa mihin ikinä haluavat, koko maailma on avoinna - ja sitten, yhtäkkiä, heitä ei enää kiinnostakaan. He haluavat olla lämpimässä. He pelkäävät sadetta. He alkavat kerätä isoja tavaroita, jotka eivät mahdu reppuun. He eivät halua tehdä äkkipäätöksiä eivätkä muuttaa mieltään. Ennen he nostivat purjeet, nyt he nikkaroivat pieniä astiahyllyjä. Kuka voi kertoa sellaisesta kyynelöimättä!"