.jpg)
Naamion takana on kokoelma Louisa M. Alcottin kertomuksia, jotka hän on alun perin kirjoittanut salanimellä lehtiin. Nämä tarinat antavat kirjaiijasta varsin erilaisen kuvan kuin sovinnaiset ja viattomat tyttökirjat. Täytyy sanoa, että lukiessa tuli ikävä Pikku naisia ja muita Alcottin romaaneja, sillä lehtiin kirjoitetut tarinat vaikuttavat kiireessä rahan vuoksi kyhätyiltä sutaisuilta. Toisaalta ymmärrän, että Alcottin on toimeentulon turvaamiseksi täytynyt tehdä muutakin kuin kirjoittaa kunnollisia romaaneja. Harva taitaa nykyäänkään elää pelkällä romaanien kirjoittamisella tai muulla taiteella.
Suurimman osan teoksesta vie pienoisromaani Naamion takana. Teoksen suomentajan Inkeri Koskisen mukaan kyseessä on parodia Charlotte Brontën Kotiopettajatteren romaanista. Valitettavasti en ole kyseistä romaania lukenut, joten en osaa sanoa, miten hyvin parodia oli onnistunut. Joka tapauksessa Naamion takana toi mieleen nykyiset saippuasarjat juonitteluineen ja pinnallisine henkilöhahmoineen. Valitettavasti täytyy sanoa, että kyseinen kertomus oli tämän kokoelman paras tarina. Muut olivat niin ala-arvoisen heikkotasoista tekstiä, että tuskinpa kyseisiä novelleja olisi edes suomennettu, ellei niiden kirjoittaja olisi ollut Louisa M. Alcott.
Toisena kertomuksena kirjassa on Bianca, joka on Louisan ja hänen sisarensa Annan esittämä ooppera/näytelmä, jonka tapahtumat ovat ylitsepursuavan melodramaattisen traagisia. Teksti on juuri sellaista kuin romanttisen teinitytön sepustuksen voi vain kuvitella olevan. Onneksi Biancan tarina oli varsin lyhyt, joten en ehtinyt pitkästyä sitä lukiessani.
Seuraavana vuorossa on novelli Hengenvaarallista huvia, joka oli tekstin tasosta huolimatta ehkä mielenkiintoisin tarina. En olisi uskonut, että tyttökirjailijan kynästä syntyy tekstiä, jossa kuvaillaan yksityiskohtaisesti huumeidenkäytön paitsi negatiivisia, myös positiivisia vaikutuksia. Tarina oli virkistävä poikkeus unettavan tylsässä kokoelmassa. Mietin, että näinköhän tällaista tarinaa nykypäivänä edes julkaistaisiin - ei ainakaan ilman isoja lööppejä.
Kaksi viimeistä kertomusta, Honorin perintö sekä Silmäpari, eli modernia magiaa olivat tylsiä ja mielenkiinnottomia. Olisin luultavasti jättänyt ne lukematta, ellen olisi päättänyt, että nyt luen tämän kirjan kokonaan. Helpotuksen huokaus pääsi, kun sain viimein sulkea kirjan kannet.
Lopuksi on pakko tunnustaa, että en ihan ole onnistunut noudattamaan kirjaston kirjojen lainauslakkoa, mutta kirjoja en edelleenkään ole ostanut. Tosin tietokoneella on muistilappu, jossa on lista kirjoista, jotka aion ostaa heti kun ostolakkoni loppuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti