Paula Havasteen kirja Yhden toivon tie tarttui mukaani kirjaston hyllystä, jossa oli juuri palautettuja kirjoja. Pikaisen selailun jälkeen kirja vaikutti kiinnostavalta, joten olin tyytyväinen löytööni. Kuitenkaan kirja ei ollut ihan niin antoisa lukukokemus kuin mitä olin etukäteen ajatellut.
Teoksen tapahtumat sijoittuvat jatkosodan ja Lapin sodan vaiheille. Tarinaa kerrotaan kahden sisaruksen, Annan ja Oilin, näkökulmasta. Anna on perheellinen maisterin tutkintoa viimeistelevä rouva Etelä-Suomesta, kun taas Oili työskentelee sairaanhoitajana saksalaisten sotasairaalassa Lapissa. Näkökulman vaihtelut toivat edes jotain eloa tekstiin. Muuten koin, että kirja ei anna minulle mitään. En pystynyt samaistumaan päähenkilöihin. Juoni ei ollut erityisen kiinnostava. Annan täydellisyys ja Oilin typeryys ja naivius ärsyttivät niin paljon, että melkein jätin kirjan kesken. Itse asiassa pidin Oilia niin ärsyttävänä päähenkilönä, että olin tyytyväinen siihen, mitä kaikkea hän loppujen lopuksi joutui kokemaan ja kärsimään. Lisäksi minua ärsytti se, että sota-ajasta huolimatta mistään ei tuntunut olevan pula. Vaatteita ja ruokaa riitti, mikä ei minusta tuntunut kovin uskottavalta.
Luin Yhden toivon tien loppuun ainoastaan siksi, että muuten olisin kokenut heittäneeni hukkaan kaiken sen ajan, jonka olin jo käyttänyt kirjan lukemiseen. Kirja ei kuitenkaan ollut niin huono, että se olisi saanut minut nukahtamaan jo parin ensimmäisen sivun jälkeen. Sellaiset teokset jätän suosiolla kesken. Keskinkertaisten kirjojen kohdalla on vaikeampaa tehdä päätöstä, haluaako lukemista jatkaa vaiko ei. Tämän kirjan luin loppuun asti ja hyvä niin, sillä nyt voin sanoa lukeneeni yhden Paula Havasteen teoksen. Toista kertaa tuskin tartun tämän kirjailijan tuotantoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti